Oma juttu Yhteystiedot

Kolumni: Lukiossa ei kiusata

20.03.2017 - 12:33

”Tunnetko olevasi kiusattu?” ”Oletko nähnyt kiusaamista koulussasi?” ”Oletko kiusannut muita?” Kyllä vai ei? Entä jos kyllä?

Lukion toisen vuoden opiskelijat täyttävät lomaketta, jossa käsitellään sitä samaa ikuista asiaa – kiusaamista. Kaikki tapahtuu nimettömänä ja jokainen voi vastata rehellisesti. Toinen kysymys onkin, vastaavatko kaikki rehellisesti ja jos vastaavat, onko siitä yhtään mitään hyötyä.

Peruskouluissa on nähty monenlaisia tapoja kiusaamisen vähentämiseksi: oppitunneilla puhutaan, mitä tehdä jos näkee kiusaamista ja monet opettajat yrittävät puuttua koulun aikaiseen kiusaamiseen. Vaikka kaikkea kiusaamista on mahdotonta pyyhkiä pois lasten keskuudesta, asiasta puhutaan ja sitä yritetään vähentää. Mutta mitä tapahtuu, kun edetään elämässä eteenpäin ja siirrytään vaikkapa lukioon?
Kyllä he pärjäävät. Kyllä he osaavat kunnioittaa toisiaan. Kyllä he tulevat toistensa kanssa toimeen. He ovat jo melkein aikuisia. Yhdeksän vuoden kiusaamisen kitkeminen pois nuorten keskuudesta loppuu nuorten siirtyessä toiselle asteelle. Kyllä he hymyilevät kun joku kerran vuodessa mainitsee kiusaamisen olevan lukiossa olematonta.

Kiusaaminen ei aina vaikuta ihmiseen, etenkään iän karttuessa, mutta edetessä tiettyyn pisteeseen saakka se voi tuhota koko elämän. Pienen virheen tehtyään, ihmiselle voidaan nauraa ja muutaman kerran muistuttaa tapahtuneesta vitsin muodossa, eikä se hänen elämäänsä vaikuta. Kuitenkin kun asiasta muistutetaan useamman kerran, tai asiaa paisutetaan koko ihmisen tuttavapiirille, se alkaa vainota, syövyttää pikkuhiljaa alitajuntaa jättäen jäljelle ahdistusta.

Lukiossa ihmiset tietävät hyvän maun rajan. Lukiossa ollaan sivistyneitä.

Monissa lukioissa järjestetään lyhyitä tuokioita, joissa ryhmänohjaaja ja lukioryhmä kokoontuvat yhdessä puhumaan koulussa tapahtuvista asioista. Eri vuosiasteilla puhutaan eri asioista: lukion ja peruskoulun eroista, vanhojentansseista ja lopuksi yo-kirjoituksista sekä jatko-opiskelusta. Ei kiusaamiselle ole aikaa, ei ketään enää kiinnosta kiusata muita. Näin ainakin opettajat ja suurin osa opiskelijoista ajattelee.

Kiusaamista tapahtuu koko ajan, oli kyse peruskoulusta, lukiosta tai jopa työpaikasta, mutta vain ala- ja yläasteella kiusaamisesta puhutaan ennen sen tapahtumista. Kun lukiossa joku opiskelija joutuu vaihtamaan koulua nöyryytyksen tai fyysisen kiusaamisen takia, siitä mainitaan vasta tapahtuman jälkeen. Ja tietenkin, koulua vaihtava opiskelija on se kiusattu, ei kiusaaja. Lukioon on tultu oppimaan ja sivistymään, mutta mitä tämä opettaa ja kertoo sivistyksestä? Ei kartoiteta ongelman juurta, vaan siirretään ongelma pois omasta oppilaitoksesta, pois omien silmien alta.

Nimettömään kyselyyn kiusaamisesta vastataan joka kohtaan kyllä: ”Olen kiusattu, olen nähnyt kiusaamista, olen kiusaaja.” Tarkoittaako tämä, että koulu oikeasti ottaa ohjat käsiinsä, auttaa kiusattuja ja puhuu kiusaajien kanssa? Ovatko kiusaajan synnit anteeksiannettuja kun hän nimettömänä myöntää kiusaavansa?

Ei, sillä yksi vastaus on vain yksi tuhannesosa prosentista, joka lisätään Excelillä tehtyyn taulukkoon ja lähetetään johonkin. Sitä ei näytetä opiskelijoille, heille ei tuloksia kerrota. On järjetön ajatus, että opiskelijat pitäisivät silmiään auki kiusaamisen varalta jos he tietäisivät sen olemassaolosta.
Lukiossa ei kiusata. Ei ainakaan näkyvästi.

Eeva

Jätä kommentti